Olen ollut kovasti surumielinen ja aihettakin siihen on kai ollut. Eräs pieni mutta merkittävä tapahtuma kuitenkin avasi silmäni näkemään, mitä vaikutuksia sillä on myös muihin ihmisiin, vaikka pääosan suruilusta saan toki tuntea nahoissani aivan itse. Välillä tuntuu, ettei sille kerrassaan mahda mitään. Kyse on niin isoista jutuista. Sitten kuitenkin päätin kokeilla, josko elämä voisi olla toisenlaista. Mitäpä, jos vaikka kesäkuun loppuun asti yrittäisin nähdä maailman valoisammin tai ainakin käyttää hieman vähemmän aikaa ylenpalttiseen murehtimiseen? Olisiko siihen onnistumisen edellytyksiä vai onko aie tuhoontuomittu jo alkuunsa? Tukahdutanko isot kivenjärkäleet sydämeeni ja annan lopulta kaiken murtua isona ryöppynä? En tiedä, mutta tuskin näin lyhyessä testiajassa mitään katastrofaalistakaan saan aikaiseksi.
Kävin tänään perinteisessä lähikaupassani. Tuntuu, että aina kun siellä käyn, ovat samat ihmiset töissä. Eräs kassaneiti tai paremminkin -rouva on aina yhtä säkenöivä ja iloinen. Tänäänkin hän tuosta noin vaan, ihan ilmaiseksi lahjoitti minulle hymynsä. Siinä hetkessä halusin olla kuin hän. Halusin lahjoittaa jotakin hyvää itsestäni jollekin toiselle. Hyväntuulisuus voi siis mitä ilmeisimmin olla tarttuvaa. Voisiko sitä pitkällä aikajänteellä tartuttaa myös itse itseensä?
Hiljaiset illat ovat aikoja, jolloin mieleni lähtee vaeltamaan tummille poluille. Niin meinaa käydä nytkin, joten lopetan kirjoittamisen tällä erää ja lähden tekemään jotain, mikä saa ajatukset toisaalle. Huomenna on ensimmäinen työpäivä viikon loman jälkeen. Vähän jännittää enkä edes tiedä miksi, mutta eiköhän se siitä taas lähde rullaamaan. Arki on lopulta parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti