Ihania asioita!

Muutama viime päivä on ollut hiljainen, koska ei ole ollut selvää kirjoitusaihetta, joka väkisin haluaisi pursuta tekstiksi koneelle. Nyt sellainen kuitenkin pamahti päähäni! Selailin netissä kaikkea romantiikkaan liittyvää erään tulevan juhlapäivän takia ja yhdeltä sivulta avautui näkymä "cake popseista". Olin haltioitunut! Tää on niiiiiiin mun juttu :o). Pieniä kakku-/keksitäytteisiä, suklaalla kuorrutettuja ja upeasti koristeltuja herkkupaloja tikkarikepin päässä. Aivan järkyttävän ihania. Yksi tarjoiluelämys tupareissa varmistettu!

Oikeastaan tämä cake pops -juttu piristi koko mielialani. Meinasin juuri vaipua pieneen alakuloon ja vatvomaan asioita, joita ei pitäisi niin paljon vatvoa. Sitten noita suussasulavia, taidokkaita cake popseja ihaillessani tajusin jotain: kun tunnet, että alat vaipua johonkin sumeaan ja harmaaseen, etsi kauniita asioita. Etsi jotain uutta, mistä kerrassaan innostut. Jos et tiedä mitä se voi olla (niin kuin tämäkin nyt tuli ihan sattumalta), keskity miettimään, voisitko järjestää jonkin pienen yllärin vaikkapa työporukallesi, rakkaallesi tai kavereillesi. Todennäköisesti saat matkan varrella positiivisia yllätyksiä itsekin! Kun ajattelet jotakin hyvää toisille, saat varmasti yhtä paljon iloa myös itsellesi.

Käykää ihmeessä katsomassa noita cake popseja. Suklaapupun blogissa törmäsin niihin itse ensimmäistä kertaa.

Kiitos pupuseni!

Mie tahon naimisiin!

Katselin tuossa yhtä Neljät häät -jaksoa ja tuli vain sellainen tunne, että mäkin haluan naimisiin! Ei sillä että noista hääjuhlista mikään olisi ollut erityisesti omaan mieleeni, mutta se että löytäisi lopulta oman rakkaan ja yhdessäolo saisi niin ihanan sinetin... Se kyllä tuntuisi hienolta. Jos löytäisi jonkun sellaisen, joka haluaisi olla juuri minun kanssani ja jolle olisin maailman tärkein ja rakkain juuri sellaisena kuin olen. Ja se, että saisi itse antaa itsestään kaiken ja olla toisen tukena vaikka mitä tapahtuisi.

Jotenkin vaan tuntuu, ettei sellainen tule ikinä tapahtumaan. Miten kukaan haluaisi sitoutua juuri minuun ja innostua juuri minusta vuosien jälkeenkin? Haluaisin olla "me". Haluaisin olla rakkaani paras ystävä. Haluaisin kumppanin, joka ei ikinä jättäisi tai pettäisi.

Voisiko joku todella rakastaa niin?

Koti

Minulla on uusi asunto. Ensimmäinen ihan oma. Aikaisemmin olen ollut vuokralla, mutta taloudellisena ihmisenä ja elämäntilanteen muuten salliessa sekä henkisesti riittävästi valmistautuneena päätin pari vuotta sitten lähteä etsimään ikiomaa kotia. Kuvittelin sellaisen löytyvän nopeasti, mutta nyt näin jälkikäteen ajateltuna en ihmettele yhtään, että sopivaa ei meinannut löytyä millään. Tapanani on nimittäin usein tehdä asiat vaikeimman kautta :).

Kiertelin ja kaartelin katsomassa erilaisia kämppiä, kilpailutin pankit huolellisesti ja tein yhdestä asunnosta tarjouksenkin. Ei kuitenkaan tärpännyt. Lopulta netistä löytyi hiljainen myynti -ilmoitus, jossa näytettiin vain pohjapiirros. Tuli vahva tunne, että tuo asunto täytyy nähdä. Erinäisten kiemuroiden kautta sain ostettua asunnon omakseni. Muuttoa odotin kuumeisesti ja oli kyllä lopulta aika ihmeellinen olo saada avaimet käteen ja päästä ihmettelemään uutta kotikoloa. Muutosta on nyt kolmisen kuukautta ja kaikki tavarat ovat löytäneet paikkansa. Kirjoituspöytä, TV-taso ja verhot pitäisi vielä löytää.

Yhtenä iltana sohvalla istuskellessani tuli yhtäkkiä ensimmäistä kertaa tunne, että nyt olen kotona. Tämä on minulle juuri oikea paikka. En haluaisi asua missään muussa asunnossa, enkä missään muussa kaupunginosassa tai kaupungissa. Täällä minun kuuluu olla. Samana iltana loin silmäyksen nurkkaukseen, jossa kirjoituspöydän sijaan on vielä toistaiseksi vain kolme paperikassia. Näytti ihan siltä, kuin olisin lähdössä jonnekin. Tuli lämmin olo kun ymmärsin, että olen vasta saapunut. Olen saapunut kotiin ja tänne jään.

Sadepisaroita

Tänään aamulla töihin lähtiessäni satoi vettä. Ei niin että siinä olisi erityisemmin kastunut, vaan sellaista pientä kevättihkua. Junaan päästyäni ja ikkunasta sateista ilmaa silmäillessä tuli oikeastaan aika kotoisa olo. Mieleen muistuivat lapsuuden telttaretket rivitalokodin takapihalla. Olo oli kokonaisuudessaan tyyni. Sitä tunnustellessani tulin siihen tulokseen, että oikeastaan aika monet asiat riippuvat ihan vain omasta mielentilasta. Kunpa pahimman kiireenkin keskellä osaisi pysäyttää tilanteen, rauhoittua ja sulattaa ylimääräisen hosumisen pois. Aamuhetkessäni tulin myös miettineeksi, miksi aina ruodin niin paljon kuluneiden vuosien asioita. Tärkeää olisi keskittyä siihen, mitä teen jatkossa - mitä on tästä eteenpäin.

Koin jonkinlaisen innostumisen pyrähdyksen: voisiko elämänsä tietyllä tavalla aloittaa joka päivä uudestaan?

Tarttuvaa

Olen ollut kovasti surumielinen ja aihettakin siihen on kai ollut. Eräs pieni mutta merkittävä tapahtuma kuitenkin avasi silmäni näkemään, mitä vaikutuksia sillä on myös muihin ihmisiin, vaikka pääosan suruilusta saan toki tuntea nahoissani aivan itse. Välillä tuntuu, ettei sille kerrassaan mahda mitään. Kyse on niin isoista jutuista. Sitten kuitenkin päätin kokeilla, josko elämä voisi olla toisenlaista. Mitäpä, jos vaikka kesäkuun loppuun asti yrittäisin nähdä maailman valoisammin tai ainakin käyttää hieman vähemmän aikaa ylenpalttiseen murehtimiseen? Olisiko siihen onnistumisen edellytyksiä vai onko aie tuhoontuomittu jo alkuunsa? Tukahdutanko isot kivenjärkäleet sydämeeni ja annan lopulta kaiken murtua isona ryöppynä? En tiedä, mutta tuskin näin lyhyessä testiajassa mitään katastrofaalistakaan saan aikaiseksi.

Kävin tänään perinteisessä lähikaupassani. Tuntuu, että aina kun siellä käyn, ovat samat ihmiset töissä. Eräs kassaneiti tai paremminkin -rouva on aina yhtä säkenöivä ja iloinen. Tänäänkin hän tuosta noin vaan, ihan ilmaiseksi lahjoitti minulle hymynsä. Siinä hetkessä halusin olla kuin hän. Halusin lahjoittaa jotakin hyvää itsestäni jollekin toiselle. Hyväntuulisuus voi siis mitä ilmeisimmin olla tarttuvaa. Voisiko sitä pitkällä aikajänteellä tartuttaa myös itse itseensä?

Hiljaiset illat ovat aikoja, jolloin mieleni lähtee vaeltamaan tummille poluille. Niin meinaa käydä nytkin, joten lopetan kirjoittamisen tällä erää ja lähden tekemään jotain, mikä saa ajatukset toisaalle. Huomenna on ensimmäinen työpäivä viikon loman jälkeen. Vähän jännittää enkä edes tiedä miksi, mutta eiköhän se siitä taas lähde rullaamaan. Arki on lopulta parasta.